"Sydämeeni joulun teen"

Hyss,

ollaan hiljaa

Kuuletko kuinka

sydämeni pakahtuu

Hyss,

Suljetaan silmät

Näetkö kuinka

revontulet väräjää

Oi,

Ole kanssani

Ymmärrätkö kuinka

Joulu tullut on.

Kiire

Luovuuden turma

Rakkauden surma

Mielen kuolio

Unelmien puute

Kaiken se ottaa

Kaiken se vie

Jäljelle jää vain

savuava ase

Parketti

koholla suihkun edestä
Narisee keskeltä
lohkeilee sivulta
Naarmuttuu tuolin alta.

Jokaiselle kolhulle tarina
Jokaiselle tarinalle kolhu
Ihmis elämän peilin pinta
Kertoo asujastaan kaiken.

Huurussa

Huurussa elämän salaisuus
Et ole yksin
Ymmärrätkö?

Meinasin pistää tämän kokonaan uusiksi ja laittaa tänne vain tuotoksia. kun aikoinaan tämän blogin pitäminen meni pahasti pieleen. Mutta tajusin, että tämä yritelmä oli osa minua. Eli aloitetaan alusta. Tästä lähin laitan tänne lähinnä itse kirjoittamiani runoja ja tarinoita. Kestäkää!

Kaksi Kuukautta

Elämäni pisimmät kaksi kuukautta.
P-kausi on siis ohi. Ja Erikois koulutus kausi alkanut. Mikään ei tunnu muuttuneen. paitsi että olen yksin. Kun kaikki muut naiset pääsivät aliupseeri kouluun ja minä jäin rannalle ruikuttamaan. Hassua sinänsä että kaikista kauneimmat naiset pääsivät ja rumimmat jäivät ulos. Mutta ei sillään viihdyn armeijassa ja miehistö koulutuksessakin.

Kamalinta on se että kukaan ei tunnu välittävän olenko paikalla vai enkö ole. Tai kun kukaan ei tunnu edes muistavan että olen olemassa, paitsi silloin kun teen virheen tai en ole paikalla. Siis kyllä poissa olo huomataan ehkä mutta ei paikalla olo. Koetan tuoda itseni esille, mutta en tyrkyttää.

Välillä tuntuu ettei vain jaksaisi. mutta pakko jaksaa. itse halusin tätä. siksi on jatkettava.

Kotirintamakaan ei jaksa. kaikki vain valittaa ja sitten minu pitäisi olla se joka jaksaa. Hymyile ja hymyile. 'just smile and wave, boys, smile and wave' Voikun voisi vain myöntää ettei jaksa, ilman että tulee mitään tyhmiä sanoja.

riitely on kaikista kamalinta. sitä miettii itse välillä miksi on niin ilkeä sanoissaan. ja miksi mikään mikä tapahtuu tunnu koskettavan itseään. äh, ehkä lopetan ja hiljenen

'päivääkään en vaihtaisi, mutta päiväksikään en menisi takaisin'

Pitkän päivän iltana

Tai oikeastaan aamuna. Ensimmäinen aamu siviilissä Intissä aloitettuani. Tuntui eilen oudolta tulla kotiin kun oli tyhjää ja hiljaista. Eka kerta kahteen viikkoon kun olin missään yksin. Edes hetken. Ja vielä oudompi oli kun oma peili kuva oli ihan erillainen kuin lähtiessä. Kotirintamalla mikään ei ollut muuttunut. Minä olin kulkenut kahden viikon aikan persoonalliseen helvettiin ja sieltä takaisin. Useamman kerran. Ja täällä samat huolet, samat ongelmat ja täysin muuttumattomat ihmiset.
Jännä on huomata muutos itsessä. Asenteessa, luonteessa ja tavassa katsoa maailmaa. Olen nykyään ehkä rationaalisempi, ajattelen isommassa kaavassa ja osaan kuunnella tarkkaan. En ole ensimmäisena kapinoimassa. Armeijassa on ihanaa tämä ns uusi alku. Aivan uudet ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista tietoa sinusta. saa rennosti olla oma raivostuttava itsensä.
Viikko on olut todella pitkä. Suomen puolustusvoimat kun on järjestänyt toimintaa aamusta iltaan. Herätys kukonlaulun aikaan, juosten aamiaselle. Ja sitten päivän palveluksiin. Kunnes yhtäkkiä huomaat istuvasi lattialla ja vääntävän pinkkaa. Silmänräpäyksessä makaat sängyssä ja kuulet rahisevan äänen kaijuttimista 'Yksikössä hiljaisuus'. Ennen kuin ehdit ajatellakkaan olet nukahtanut ja taas hereillä ja sama uudestaan.
Perjantai meni hitaasti mutta silti nopeasti koska tiesi pääsevänsä edes hetkeksi pois. Se oli hieno tunne. Motivaatio nousi sataan. Särmätty baretti päässä, hienosti blankatut kengät jalassa ja varusmies kortti lämmittäen rintataskussa, Astelin sitten lopulta pitkin hevossiltaa kohti siviilimaailmaa.
Maailma siviilissä on pelottavaa. pitää itse päättää mitä tekee ja milloin. Ja pitää olla vastuussa. kukaan ei tule suoraaan määräämään mitä pukea päälle ja mitä ajatella. Hämmentävää. Eikä kukaan huuda kun pinkka on räjähtänyt, aivan kuin pohjois tuuli olisi kävellyt sisään.

Outoa