Tai oikeastaan aamuna. Ensimmäinen aamu siviilissä Intissä aloitettuani. Tuntui eilen oudolta tulla kotiin kun oli tyhjää ja hiljaista. Eka kerta kahteen viikkoon kun olin missään yksin. Edes hetken. Ja vielä oudompi oli kun oma peili kuva oli ihan erillainen kuin lähtiessä. Kotirintamalla mikään ei ollut muuttunut. Minä olin kulkenut kahden viikon aikan persoonalliseen helvettiin ja sieltä takaisin. Useamman kerran. Ja täällä samat huolet, samat ongelmat ja täysin muuttumattomat ihmiset.
Jännä on huomata muutos itsessä. Asenteessa, luonteessa ja tavassa katsoa maailmaa. Olen nykyään ehkä rationaalisempi, ajattelen isommassa kaavassa ja osaan kuunnella tarkkaan. En ole ensimmäisena kapinoimassa. Armeijassa on ihanaa tämä ns uusi alku. Aivan uudet ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista tietoa sinusta. saa rennosti olla oma raivostuttava itsensä.
Viikko on olut todella pitkä. Suomen puolustusvoimat kun on järjestänyt toimintaa aamusta iltaan. Herätys kukonlaulun aikaan, juosten aamiaselle. Ja sitten päivän palveluksiin. Kunnes yhtäkkiä huomaat istuvasi lattialla ja vääntävän pinkkaa. Silmänräpäyksessä makaat sängyssä ja kuulet rahisevan äänen kaijuttimista 'Yksikössä hiljaisuus'. Ennen kuin ehdit ajatellakkaan olet nukahtanut ja taas hereillä ja sama uudestaan.
Perjantai meni hitaasti mutta silti nopeasti koska tiesi pääsevänsä edes hetkeksi pois. Se oli hieno tunne. Motivaatio nousi sataan. Särmätty baretti päässä, hienosti blankatut kengät jalassa ja varusmies kortti lämmittäen rintataskussa, Astelin sitten lopulta pitkin hevossiltaa kohti siviilimaailmaa.
Maailma siviilissä on pelottavaa. pitää itse päättää mitä tekee ja milloin. Ja pitää olla vastuussa. kukaan ei tule suoraaan määräämään mitä pukea päälle ja mitä ajatella. Hämmentävää. Eikä kukaan huuda kun pinkka on räjähtänyt, aivan kuin pohjois tuuli olisi kävellyt sisään.
Outoa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti