Elämäni pisimmät kaksi kuukautta.
P-kausi on siis ohi. Ja Erikois koulutus kausi alkanut. Mikään ei tunnu muuttuneen. paitsi että olen yksin. Kun kaikki muut naiset pääsivät aliupseeri kouluun ja minä jäin rannalle ruikuttamaan. Hassua sinänsä että kaikista kauneimmat naiset pääsivät ja rumimmat jäivät ulos. Mutta ei sillään viihdyn armeijassa ja miehistö koulutuksessakin.
Kamalinta on se että kukaan ei tunnu välittävän olenko paikalla vai enkö ole. Tai kun kukaan ei tunnu edes muistavan että olen olemassa, paitsi silloin kun teen virheen tai en ole paikalla. Siis kyllä poissa olo huomataan ehkä mutta ei paikalla olo. Koetan tuoda itseni esille, mutta en tyrkyttää.
Välillä tuntuu ettei vain jaksaisi. mutta pakko jaksaa. itse halusin tätä. siksi on jatkettava.
Kotirintamakaan ei jaksa. kaikki vain valittaa ja sitten minu pitäisi olla se joka jaksaa. Hymyile ja hymyile. 'just smile and wave, boys, smile and wave' Voikun voisi vain myöntää ettei jaksa, ilman että tulee mitään tyhmiä sanoja.
riitely on kaikista kamalinta. sitä miettii itse välillä miksi on niin ilkeä sanoissaan. ja miksi mikään mikä tapahtuu tunnu koskettavan itseään. äh, ehkä lopetan ja hiljenen
'päivääkään en vaihtaisi, mutta päiväksikään en menisi takaisin'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti